Elämä on ihmeellistä!

Kun on koko aikuisikänsä hakenut omaa paikkaansa, ammattia ja työkuvioita, kaiken kokeilun mukana on kulkenut punainen lanka: Hoitajaksi minusta ei ole! Mutta elämä on ihmeellistä. Niinkuin nyt sekin, etten ole siellä, mihin kuvittelin päätyväni, vaan siellä missä en koskaan kuvitellut olevani! Eli, taas mennään, lähihoitajaopinnot aluillaan ja motivaatio tapissaan, tiedänhän jo nyt valmistuvani alalle jossa on työpaikkoja. Edellisestä tutkinnosta on vasta reilu vuosi, mutta työpaikat olivat kiven alla, enkä löytänyt "sitä oikeaa" kovista yrityksistä huolimatta. Markkinointi tuntui omalta alalta, ja niistä töistä on paljon kokemustakin, mutta työnantajat arvostavat ilmeisesti enemmän AMK-tutkintoa.

Sataedun ovet aukesivat, ja Harjavalta kutsuu seuraavat kaksi vuotta. Jännä nähdä, miten mieli muuttuu opintojen aikana, nyt ajattelen että sosiaalipuoli on se mihin päädyn, mutta toisaalta haluan nähdä laajasti lähihoitajan työtä, eihän sitä koskaan tiedä. Mieli avoimena, tällä hetkellä tiedän varmaksi vain sen, kuinka vähän tiedän.
Siperia opettaa kyllä!

Lähihoitajan opinnot ovat siis kohdallani hyppy suoraan syvään päähän, pää edellä. Mutta elämä kantaa, olen varma että hyvä tästä tulee, Työn merkityksellisyys on varmaa, ja haluan myös osaltani hakea arvostusta työlle myös muualla kuin juhlapuheissa. Olen jo tehnyt muutaman vuoron vanhustyössä sijaisena, ja nähnyt arkea siellä. Sanomistakin voisi jo olla, mutta ehkä säästän niitä vielä, opiskelijan statuksella ei paljon huudella :). sen voin sanoa, että tekee hyvää ajatella että se arki voi olla omaakin arkea joskus.